maanantai 3. helmikuuta 2014

Kansankodista kajahtaa


Suomalainen Uuden musiikin kilpailu on saatu jo pakettiin, kun rakkaassa naapurissamme Ruotsissa karsintakarkelot vasta käynnistyivät. Lauantaina suuri ja mahtava Melodifestivalen-kiertue starttasi sieltä, minne Euroviisut viime vuonna päättyivät eli Malmöstä. Innokkaimpien puristien mielestä "viisukausi 2014" vasta alkoi tämän myötä, vaikka oikeasti jo kuusi maata on edustajansa valinnut.

Onhan se totta, että Ruotsin euroviisukarsinta on se suurin ja kaunein - ainakin ulkoisilta puitteiltaan. Musiikkivienti on Ruotsin maalla sitä luokkaa, että laadukkuutta sopisi odottaa myös kilpailukappaleilta. Aina ne eivät kuitenkaan vastaa karsintaspektaakkelin ulkoisia puitteita, vaikka tuotantokuluissa ei olekaan säästelty. Hienointa Melodifestivalenissa on kuitenkin, että se yhdistää koko Ruotsin kansan kuudeksi viikoksi. Päinvastoin kuin Uuden musiikin kilpailu, joka erottaa ja jaottelee.

Mutta onko Ruotsissa kaikki muuten niin paljon paremmin? Ensimmäinen alkukarsinta alkoi agressiivisella Tanskan tuoretta viisuvoittajakappaletta, Emmelie de Forestin "Only teardropsia", pilkkaavalla show'lla. Siinä voittoviisusta tutut nokkahuilut tuikattiin palaviin tynnyreihin. Lisää ivaa seurasi väliaikasketsissä, jossa tanskalaiset esiteltiin yksinkertaisina askeettisissa oloissa majailevina hölmöinä, jotka joivat juomiaan legoista rakennetuista vuotavista mukeista. No tokihan ruotsalaisten ja tanskalaisten välit ovat niin lämpimät ja läheiset, ettei tällaisestä hyväntahtoisesta pikkuleikittelystä voi suuttua, mutta miksi Melodifestivaleniin väkipakolla ympätyt humoristiset osuudet aina pilkkaavat muita? Milloin venäläisiä ja milloin azerbaidzanilaisia, tai kuka nyt sattuukaan kansainvälistä loppukilpailua milloinkin isännöimään?

Tämän vuotinen juontajakaksikko Nour El Refai ja Anders Jansson (kuvassa) olivat myös suoraan kuin kauhugalleriasta. Vaikka usein vitsailenkin, etten osaa sanaakaan ruotsia, niin nyt voin kirkkain silmin julistaa etten saanut ainoastakaan heidän solkottamastaan lauseesta mitään tolkkua. Kielimuurista huolimatta jo heidän elekielensä ja etenkin miesjuontajan äänenpainot nostivat niskavillat pystyyn.

Entäs sitten itse musiikki? Laadukkaasti tuotettua - totta kai. Yllättävää ja omaperäistä - ei niinkään. Melodifestivalen-kilpailun tuottajalla, entisellä euroviisuedustajalla Christer Björkmannilla, on varmaankin pinkistä muovista valettu sapluuna jolla kilpailijat mukaan valitaan. Sapluunassa on kiintiöpaikat vanhoille tutuille Melodifestivalen-kehäraakille, etnisille vähemmistöille, sille toiselle vähemmistölle, comebackin tekeville takavuosien tähdille, bändinsä jättäneille soolouran aloittajille, muutamalla uudelle yllättäjälle sekä edellisvuonna karvaan tappion kokeneelle revanssin saajalle.

Jo ensimmäisessä erässä nähtiin edustajat melkein kaikista kategorioista. Viime vuonna puolet Melodifestivalenin lopputulosten päätäntävallasta hallussaan pitävä kansainvälinen raati riisti edustustehtävät kansan ykkössuosikilta, japanilaista anime-hahmoa muistuttavalta, androgyyniseltä YOHIOlta. YOHIO selvittikin tietenkin tiensä suoraan finaaliin, onhan Ruotsin kansa sen hänelle velkaa. Onneksi kappale on piirun verran parempi, kuin viime vuonna ja YOHIO:n kädestään sinkoamat tuliefektit olivat näyttävä ulkomusiikillinen tehokeino. Vakiopaikka on myös eri viisuartistien takana pyllyään pyörittäneelle entisille taustatanssijalle, joka saa mahdollisuuden näyttää kyntensä sooloartistina - useimmiten huonolla menestykseltä. Niin nytkin. Kummallisesti nuotin vierestä kimittävä perunalastupussin kaima Alvaro Estrella karsiutui jatkosta, mutta saanee pikkutuhmalla discopopillaan nostetta gaybaarin euroviisuillassa. Erilaisia koreografioita rakastavat euroviisufanipojathan voivat muodostaa tanssilattialla samanlaisen junan, kuin Alvaro taustatanssijoineen Melodifestivalen-lavalla. Sen sijaan Alvaron käyttämä liukuhihna nähtiin euroviisuissa jo vuonna 2009 Kreikan Sakis Rouvasin alla.

Perinteikkäämpää osastoa edusti sirkeä puolialaston blondiini Elisa Lindström, joka on kasvanut kiinni Melodifestivalen-perinteeseen jo vuonna 2005 osallistuessaan kilpailun lasten versioon Lilla Melodifestivaleniin. Perinteitä kunnioitti myös hänen vanhanaikainen kilpailukappaleensa, joka nimeä myöten (Casanova) oli kuin suoraan vuodelta 1985. Ruotsalaismummot äänestivät hänet kuitenkin viidenneksi, joten jatkosta tippuminen jäi vaalean hiuskarvan päähän. Uusiin tuttavuuksiin kuului Ellen Benediktson, joka yllätti varmasti kaikki viisuveikkaajatkin raivaamalla tiensä finaaliin. Hän erottuikin edukseen muiden sirkusnumeroiden keskeltä yksinkertaisen kauniilla balladillaan, jonka hän myös lauloi taitavasti. Luvalla sanoen täytyy todeta, että kisaan mahtui muuten yllättävän monta heikkoa laulajaa. Väittäisin Suomen Uuden musiikin kilpailuun osallistuneita laulajia keskiarvollisesti huomattavastikin parempitasoisiksi.
Etnisiä vähemmistöjä tässä ensimmäisessä alkukarsinnassa edusti Mahan Moin -niminen laulajatar, joka ei hänkään häikäissyt laulutaidoillaan. Eikä kappaleessakaan liiemmälti ollut kehumista.

Bändistä soolouralle pyrki tällä kertaa menestyksekkään, joskin hajonneen The Ark yhtyeen entinen rumpali Sylvester Schlegel. The Ark suosio ei tällä kertaa paljoa vaakakupissa painanut, kun kilpailukappale oli niin olematon. Schlegel jäi eränsä viimeiseksi. Melodifestivalenissahan on neljä alkukarsintaa, joista jokaisesta pääsee kaksi kilpailijaa suoraan finaaliin ja kaksi saa toisen mahdollisuuden. Monien yllätykseksi toiseen mahdollisuuteen putosi entinen euroviisuvoittaja ruotsinkreikkalainen Helena Paparizou. Tuotannon suosikkina viimeisenä esiintynyt Helena hoiti kehäraakkipestinsä karismaattisella varmuudella, mutta ei ilmeisesti ole Ruotsin kansan makuun riittävän ruotsalainen. Helena siis tuskin nousee voittokamppailuun, vaikka finaaliin vielä yltäisikin. Toinen toisen mahdollisuuden saaja oli katu-uskottavan ulkomuodon omaava tatuoitu ja lävistetty kaljupää Linus Svenning, joka haki laskelmoituun balladiinsa vetoapua vanhasta tutusta nyyhkytarinasta. Unohtuikin mainita, että nyyhkytarinan kertojille on Melodifestivalenissa myös kiintiö. Milloin parrasvaloihin nousee yksinhuoltajateiniäiti rähjäisestä lähiöstä ja milloin ihan tavallinen karsastavasilmäinen kotirouva jostain pikkukaupungista. Linus omisti kilpailukappaleensa "Bröder" edesmenneelle veljelleen ja viestin perillemenon varmistamiseksi esityksen taustalle projisoitiin yhteisvalokuvat veljeksistä. Uskottavuutta himmensi vähän, että kappaleen oli säveltänyt ja sanoittanut festivaalikappaleita liukuhihnalta suoltava Fredrik Kempe.

Vaikka YOHIO:n revanssinen voitto lieneekin jo selvää, niin kuulemme Ruotsista vielä kolme alkukarsinnallista kiintiöeuroviisuja. Melodifestivalen-kehäraakkiosastoa edustavat schlagerkuningattaret Sanna Nielsen, Shirley Clamp, Linda Bengtzing sekä onnellisten discopallojen alla syntynyt Alcazar-trio. Aikaisemmista edustajista tällä kertaa mukana on vuonna 2005 Ruotsin viisumaineen tahrannut Martin Stenmarck. Revanssiosastolla uudet mahdollisuudet on annettu viime vuonna neljänneksi sijoittuneelle Anton Ewaldille ja jatkosta niukasti karsiutuneelle Janet Leonille. Comeback-lokeron hervoton valopilkku on kiistatta ysäridancen sanansaattaja Dr. Alban. Oman hauskan lisänsä tuo seuraavassa alkukarsinnassa kisaava yhtye Little Great Things, jossa piilee mahdollisesti euroviisuedustajat jo kolmannessa polvessa. Orkesterin jäsenistöön kuuluvat Charlie ja Felix Grönvall ovat nimittäin vuonna 1996 Ruotsin edustaneen yhtyeen One More Timen Nanne ja Peter Grönvallin lapsia eli Benny Anderssonin lapsenlapsia.

UMK - Sisäpiirin juttu?


Suomen euroviisukarsinta, ilta täynnä jännitystä ja odotusta. Näin siis vuosina 2002-2011, kun olen ollut jokaisella kerralla paikan päällä seuraamassa suurta finaalia. Mainittakoon myös että vuosina 2006-2011, kun alkukarsinnat järjestettiin Tampereen Tohlopin tv-studioilla, olin paikan päällä myös joka ainoassa lähetyksessä. Suomen euroviisukarsinnat ovat siis meikäläiselle aika tuttuja.

Hieman samanlaista odottavaa tunnelmaa aistin, kun vähän pelonsekaisin tuntein astelin lauantaina Barona-areenalle Uuden musiikin kilpailun finaaliin. Tätä ennen kun Yleisradion UMK-tuottaja Anssi Autio ja asiantunteva tuomarinelikko olivat ottaneet meikäläiseltä luulot pois. He ovat kolmen UMK-vuoden aikana tehneet selväksi, että tässä ohjelmassa ei etsitä euroviisua ja "euroviisut itselleen omineen oudon camp-lahkon jäsenet" eivät kuulu kohderyhmään eivätkä yleisöön. Luikin kuitenkin vähän salavihkaa Barona-areenalle väkeä kuljettavaan linja-autoon. Hiljainen matkaajaporukka ei ollut varmaankaan kuullut koskaan "Linja-autossa on tunnelmaa"-rallia. Ei tietenkään, sillä eihän UMK-kohderyhmään kuuluva nuorisosivistyneistö moisista renkutuksista perusta.

YLE TV 2 on muuttanut viime vuosina profiiliaan, johon nähtävästi myös Uuden musiikin kilpailukin liittyy. Kanavasta on ollut tarkoitus luoda nuoriin katsojiin profiloitunut älykkäiden katsojien media. Tavoitteessa lienee onnistuttu ja tuotantoporras varmasti hihkuu onnesta, kun katsojakunnasta on saatu häädettyä satoja tuhansia juntteja ja eläkeläisiä. Enäähän he eivät edes voi vaatia lupamaksuilleen vastinetta, kun YLE:n rahoitus hoidetaan näppärästi ja puolihuomaamatta verotuksen kautta - katsoit tai et.

Sopivan geneerinen oli myös Uuden musiikin kilpailun kilpailukappalevalikoima. Ensimmäistä kertaa Suomen euroviisuhistoriassa, minulle oli aivan sama mikä kappale voittaa ja pääsee näin ollen edustamaan Suomea Eurovision laulukilpailuissa. Erikoisinta oli se, että minkään esityksen voitto ei myöskään olisi harmittanut lainkaan. Tasoa voisi luonnehtia siis hyväksikin, ellen olisi kaivannut jonkinlaisten tunteiden kokemista. Sellaisia kun tapasin kokea joskus takavuosina. Kyyneleiltäkään ei vältytty, kun oman aikansa Anssi Aution eli tuottaja Erkki Pohjanheimon kokoama "asiantuntija"-raati torpedoi Frederikin edustustehtävät vuonna 1981. Silloin katsottiin aiheelliseksi jättää yleisön postikorttiäänten tulokset kokonaan julkistamatta, sen verran raivoissaan Suomen kansa riehui.

Nykyäänhän on ihan normaalia, ettei tuloksia millään muotoa yksilöidä. Suurten levy-yhtiöiden suojelemat artistinalut kun saattaisivat joutua negatiiviseen valoon, jos heidän nimensä koreilisivat tuloslistan häntäpäässä. Sen sijaan hehkutetaan UMK-kilpailukappaleiden hittipotentiaalia, kun ne komeilevat YLE:n omien radiokanavien soittolistojen kärjessä. UMK-voittajallakin riittää heti maanantaiaamuna haipakkaa, kun YLE UMK uutisoi Facebook-sivullaan Soft engine yhtyeen kiertävän läpi kaikki YLE:n lähetykset Aamu-tv:stä ruotsinkieliseen Radio X3M:iin.

Tuottaja Autio mainitsi UMK-aiheisessa radio-ohjelmassa Uuden musiikin kilpailun esikuvan tulevan Ruotsista. Siellähän Melodifestivalen-kilpailu on jo vuosia ollut vuoden katsotuin tv-ohjelma, joka kerää jo alkukarsintavaiheessa suuret jäähallit täyteen katsojia ja miljoonayleisön tv-vastaanottimien ääreen. Itse en löydä muuta yhtäläisyyttä, kuin sen että euroviisuista ei juurikaan puhuta. Ruotsalaisille ja suomalaisille siis kansainvälinen edustustehtävä on vasta "toinen maali", kuten UMK-tuomari Toni Wirtanen asian muotoili. Muuten kyllä musiikkikilpailun ruotsalaisessa versiossa katto on niin paljon korkeammalla ja ovet niin paljon leveämpiä, ettei samankaltaisuudesta juuri voisi puhua.

Suomessa järjestävä seura päättää, ketkä ovat tervetulleita katsojakuntaan. Ruotsissa kaikille on paikkansa höyhenpuuhkiin sonnustautuneista perheenäideistä lähtien. Ruotsissakaan ei varmasti suoda, että vanhanaikainen iskelmä edustaisi heitä kansainvälisesti, mutta joka vuosi laajalle yleisölle kumarretaan sen verran että mukana on musiikkia jokaiseen makuun. Suomessa pyllistetään reippaasti työmiehen viivan kera ja valinnat on tehty valmiiksi katsojien puolesta. Ja tästä huolimatta mukana roikotetaan jaarittelevaa tuomaristoa, joka ei neljännellä kierroksella omien sanojensa mukaankaan enää keksi esityksistä mitään uutta sanottavaa ja joka vielä kuin varmuuden vuoksi ohjailee äänestäjiä ja sanoo painavan sanansa myös pisteiden muodossa. Ruotsissa raati varmistaa vain, ettei se juntti kansansuosikki sitten kuitenkaan pääse maan rajojen ulkopuolelle munaamaan koko kansankotia.

Sosiaalisessa mediassa UMK:n edustaja vakuutti kisaa kritisoivalle allekirjoittaneelle, että he tekevät loistavaa tv-viihdettä ja ovat ylpeitä tekemisistään ja piti mielipidettään vieläpä itsestäänselvyytenä. Lauantaina parhaaseen katseluaikaan tuleva kallis viihdeproduktio, jolle ei juurikaan tule muilta kanavilta kilpailevaa ohjelmaa, saa alkukarsintavaiheessa alle 200.000 katsojaa? En pitäisi lopputulosta onnistuneena parhaallakaan tahdolla. Tekijöille terveiset, että me katsojat päätämme milloin joku ohjelma on onnistunut ja näytämme sen katsomalla sitä ohjelmaa.

Latistetusta tunnelmasta huolimatta UMK-finaali oli jälleen hienosti toteutettu. Krista Siegfridsin tähdittämä alkufilmi oli hervoton, juontajapari oli sujuvasanainen ja hyvännäköinen ja kilpailuesityksiin ja väliaikanumeroihin oli satsattu hienosti. Ohjelman rakenne oli tiivis ja sujuva - jankuttavaa tuomaristoa lukuunottamatta. Haluan painottaa, että suppeasta genrepainotuksesta huolimatta kilpailukappaleet eivät mielestäni ole yhtään sen kummempia, kuin ennenkään tai muuallakaan. Lisäksi painottaa, ettei kilpailun nimi kisaa pahenna - Euroviisut tai UMK: kaikki käy. Kunpa joku vain poistaisi lukon ovesta ja kunpa vielä joskus saisin kokea olevani tervetullut ohjelman fani- ja katsojakuntaan.

torstai 16. tammikuuta 2014

UMK - EVVK?



Yleisradion kevään suurin televisiosatsaus Uuden musiikin kilpailu eli vihatummin UMK on fiasko. Senhän tietää jokainen. Kolmatta kauttaan pyörivä musiikkiohjelmaformaatti menettää katsojiaan samaan tahtiin, kun Yleisradio syytää siihen verovarojamme. Vuoden 2014 Uuden musiikin kilpailun ensimmäinen alkukarsinta keräsi surkeat 161.000 katsojaa, mikä on pienin euroviisuihin liittyvän kilpailun katsojamäärä kautta aikojen Suomessa ja yli 100.000 vähemmän, kuin vaikkapa perjantaina samalta kanavalta lähetetyn Tartu mikkiin jatkot -musiikkiohjelman katsojamäärä.

Kaikkihan alkoi mennä pieleen jo vuonna 2012, kun Yleisradio lanseerasi uuden "formaatin" ja heitti samalla katsotuimman musiikkiohjelmansa "Eurovision" kertaheitolla jätelavalle. Yleisradiossa on kova halu luoda kaikkea uutta, mutta siellä ei vain osata. Tangomarkkinatkin on ehditty pilata ja hätäpelastaa jo useaan otteeseen, vaikka niiden televisiointi ei niin kovin montaa vuotta ole Ylen käsissä ollutkaan. Samalla tavalla tapettiin suuren yleisön kiinnostus UMK:ta kohtaan jo ensimmäisenä vuonna.

Itse innostuin suuresti uudesta uutta musiikkia etsivästä tosi-tv-kisasta vanhojen tuttujen muilla kanavilla pyörivien artistikeskeisten ja vanhoja klassikkokappaleita kierrättävien formaattien rinnalle. Kuvittelin jopa, että formaatti myydään muihinkin maihin. Ei tietääkseni vastaavaa ole edes Yhdysvalloissa? UMK:n ensimmäistä kautta ei kuitenkaan parhaalla tahdollakaan voinut kutsua "formaatiksi". Sen verran ripeään tahtiin säännöt ja käänteet muuttuivat ohjelman edetessä. Finaalista sentään saatiin ihan asiallinen, vaikka itse sitten kisan voittikin perinteisin ja euroviisumaisin kappale, vaikka juuri sellaista kilpailussa ei missään vaiheessa etsitty.

Toisella kaudella tapahtui pieni ryhtiliike. Tuomareiksi nostettiin henkilöitä, joilla oli jotain meriittejä ja säännötkin olivat yleisön ja kilpailijoiden tiedossa jo ennen kisaa. Parantamisen varaa toki jäi ja Yle järjesti oikein suuren luokan katsojakyselyn aiheesta. Mitä kyselylle tapahtui, sitä ei kai tiedetä Ylessäkään, sillä UMK:n kolmas kausi on lähestulkoon identtinen kakkoskauden kanssa - hyvine ja huonoine puolineen. Euroviisutkaan ei ole enää niin suuri kirosana, kuin ykköskaudella, vaikka "oudoksi camp-lahkoksi" nimetyt salaperäiset viisufanit ovat toistuvasti lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa tuomareiden ja Yleisradion edustajien hampaissa. Niiden lahkolaisten jakeluun kun ei tunnu menevän se, että tässä UMK:ssa ei etsitä euroviisua vaan hittiä kotimaan markkinoille. Voittaja vain sattuu saamaan palkinnoksi lipun Kööpenhaminaan.

Henkilökohtaisesti en näe mitään pahaa siinä, että Suomen edustussävelmä Eurovision laulukilpailuissa 2014 on popkappale joka olisi olemassa ilman euroviisujakin. En kaipaa edustustehtäviin varta vasten euroviisuihin räätälöityjä powerballadeja tai homohumppia, mutta en myöskään kaipaa karsintakilpailun järjestävältä taholta maailman suurimman laulukilpailun väheksymistä, toistuvaa dissausta ja aliarviointia. Enkä varsinkaan sitä, että kilpailua rakastavat fanit haukutaan mistään mitään tietämättömiksi idiooteiksi. Luulisi jokaisen ymmärtävän, että mitä tahansa kilpailua tai harrastusta fanittavat ihmiset ovat kohteelleen kullan arvoisia - ellei peräti se arvokkain voimavara. Oli sitten kyse urheilujoukkueesta tai vaikkapa jostain yksittäisestä artistista tai yhtyeestä. En kuullut Urheilugaalassa lentopallojoukkue "Susijengin" kapteenin moittineen kiitospuheessaan joukkueen faneja oudoiksi lahkolaisiksi. Tai mitä tapahtuisi, jos Jari Sillanpää haukkuisi faniklubinsa jäsenet jonkin sortin typeriksi perässähiihtäjiksi? Fanien viidakkorumpu on yksi maailman parhaista ja halvimmista markkinointikeinoista.

Lopuksi haluan kertoa suomalaisten televisiolähetysten pioneereille Yleisradiossa, miten tv-ohjelmia ei tehdä. UMK yrittää tavallaan olla moderni tosi-tv esikuvinaan Idols tai X-factor, mutta se on kuitenkin ihan tavallinen euroviisukarsintaohjelma, jollaisia on nähty ympäri Eurooppaa vuosikaudet. Kommentteja laukova tuomaristokaan ei ole mitään uutta euroviisuauringon alla, vaan lähinnä kosmeettinen harha. Uskotellaan tv-katsojille, että tässä nyt tapahtuu jotain entisestä poikkeavaa.

Mielenkiintoista musiikkikilpailua ei tehdä, kuten UMK on tähän asti tehty. Tosi-tv-jännitys luodaan ihan toisin keinoin, kuin marssittamalla jo ennakkoon valitut kilpailijat tuomareiden eteen ja sitten taas viikon päästä uudelleen samojen tuomareiden eteen ja osa vielä kerran uudelleen samojen tuomareiden eteen. Finaalissa osa kilpailijoista laulaa saman kappaleen tv-lähetyksessä kuuden viikon sisällä mahdollisesti viidennen kerran, jos sattuu niin onnekkaasti että pääsisi vielä superfinaalikolmikkoon. Eikä kilpailukappaleita soiteta radiossa erilaisina versioina, ennen kuin ne kuullaan televisiossa demoversioina. Katsojapoloinen on vähemmästäkin sekaisin ja epätietoinen siitä, missä vaiheessa kisaa nyt edetään. Finaali toivon mukaan kerännee kuitenkin taas vähän enemmän katsojia - esiintyyhän siellä ainakin väliaikanumerona viime vuoden euroviisuedustaja, euroviisuja ja fanejaan rakastava Krista Siegfrids - vähän camp mimmi.

Ja mihin Yle hukkaa ne loput yli 400 sävellyskilpailuun lähetettyä kappaletta? Täysin hukkaan heitettyä tosi-tv-materiaalia, sanoisin. Idolsissa tai The Voice of Finlandissa yksi mielenkiintoisimmista vaiheista on alkukarsinnat. Miksi Uuden musiikin kilpailuissa tuomariston pääpaino ei voisi olla alkukarsinnoissa? Nyt TOP-12 on valittu demoversioiden pohjalta ja tuomarit kuulevat vasta esittelyjaksossa, osaavatko kilpailijat laulaa livenä. Kuinka paljon kansan syviä rivejä tällaiset karsintajaksot keräisivätkään tv-vastaanottimien äärille, kun kylän miehet ja naiset palaisivat halusta nähdä kuinka oman kylän pojat pärjäävät telkkarissa. Näin siis, jos karsintaformaattina haluttaisiin välttämättä säilyttää tämä UMK. Euroviisujen kannalta ihanteellisinta olisi, jos kilpailun palkintona ei olisikaan "100 miljoonaa katsojaa", vaan vaikkapa levytyssopimus. Ja se Yleisradion sisäisesti valitsema nimekäs artisti voisi esittää Suomen euroviisuedustussävelmän ensimmäistä kertaa Uuden musiikin kilpailun väliaikanumerona.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Cheekin päivä


Maanantai 25.11.2013 voidaan rekisteröidä aikakirjoihin päivänä, jolloin suomalaisen populaarimusiikin historia muuttui. Kaikki tätä hetkeä ennen tapahtunut voidaan unohtaa, sillä menestyksen mittaamisvälineitä myöten jokaiseen suomalaisen populaarimusiikin yksityiskohtaan on asetettu uudet standardit. Vielä sunnuntaihin asti löytyi jotain vertailupohjaa, mutta nyt ne ovat kuihtuneet käyttökelvottomiksi. Julistankin 25. Päivän marraskuuta Cheekin päiväksi. Päivästä voisi tehdä myös liputuspäivän ja yleisen palkallisen vapaapäivän, jos moiset teennäiset huomionosoituksentapaiset konstit eivät olisi liian kansanomaisia Cheekin arvolle.

Suomen suurimman päivälehden Helsingin Sanomien kolumnissakin nauretaan Dannyn tai Dingon säälittäville muinaisille räpellyksille 1970- ja 1980-luvuilla. Vuonna 2013 ei heistä voi enää puhua samana päivänäkään - ei ainakaan Cheekin päivänä. Tästä päivästä lähtien suosion määrän ainoa luotettava mittari on Olympiastadionin täyttäminen reilussa tunnissa. Koko maailmastakaan ei löydy muita yhtä suosittuja artisteja tai yhtyeitä, kuin Cheek. No ehkä Bruce Springsteen tai U2 voidaan mainita sivulauseissa?

Sekä Dingon että Cheekin albumit ovat nekin parhaimmillaan myyneet tuplaplatinaa. Tosin ei ehkä Cheekin päivänä kannata ottaa puheeksi sitä, että vuonna 1985 tuplaplatinaa saadakseen levyn piti myydä yli 100.000 kappaletta (Dingon "Kerjäläisten valtakunta" myi yli 190.000) ja vuonna 2013 tuplaplatinan voi käydä pokkaamassa 40.000 levyn myynnistä. Itse asiassa Cheekin kaikki kahdeksan studioalbumia yhteensä eivät ihan yllä Dingon "Kerjäläisten valtakunnan" myyntilukuun, mutta Dingopa ei myynyt Olympiastadionia täyteen.

Iltapäivälehden kolumnistin mukaan vuoden 2014 elokuussa 40.000 "Cheek-fania laulaa kuorossa" hänen hittejään. Voisin väittää, että ne ketkä laulavat, laulavat niiden muiden artistien tulkitsemien kertosäkeiden mukana, jotka ovat vierailleet Cheekin levyillä. Stadionilla ei myöskään ole yhtään vanhempaa, joka olisi tullut paikalle vain lastensa vuoksi ja yhtään keski-ikäistä populaarimusiikista kiinnostunutta henkilöä, joka olisi tullut paikalle vain sen vuoksi että kyseessä on ihan oikeastikin historiallinen tapaus. Mustan pörssin hamstraamat liput menevät nekin tietenkin kaikki kuin kuumille kiville eikä näille hämäräheikeille jää yhtään ylimääräistä pilettiä käteen. Kaikki laulavat!

Helsingin Sanomien asiantunteva kolumnisti toteaa myös koko Cheekin edustaman musiikkigenren eli "suomalaisen kaupallisen popräpin" tai hiphopin olevan kokonaisuudessaan Cheekin komeiden ja treenattujen hartioiden varassa. En tiedä koska ko. kolumnisti on viimeksi avannut radion, mutta kyllä siellä nykyään soitetaan muidenkin henkilöiden, kuin Cheekin, esittämää "suomalaista kaupallista popräppiä". Cheek vain sattui olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan eli Nelonen-kanavan Vain elämää ohjelmassa. Jostain syystä myös Jari Sillanpää, Kaija Koo ja Katri Helena fanit ihastuivat tuohon käytettyjä makuupusseja vieroksuvaan lahtelaistradenomiin. Puumanaisetkin luulevat nykyään, että on trendikästä digata Cheekkiä.

Jos Cheekin päivä jotain tästä ajasta kertoo, on juuri se että Jare Henrik Tiihosen kaltainen lahjoiltaan varsin keskinkertainen, mutta raameiltaan sliipatun komea ja näennäisesti äveriästä elämää elelevä nuori mies nauttii näin poikkeuksellisen suurta ja varauksetonta suosiota. Laman kourissa elävä kansa haluaa unelmia ja jos ei omia ole mahdollista toteuttaa, voi niitä elää idoliensa kautta. Muutenkin koko ajan kapitalisoituvassa, oikeistovetoisessa yhteiskunnassamme ei filosofeille ole idolinpaikkoja jaossa, jos kaulassa ei ole taiteellisesti kietaistua huivia ja nimi ei ole Pekka Himanen. Haluamme Bentleyllä ajavan köyhän miehen James Bondin.

No hyvä joka tapauksessa tietää, että nykyään artistin legendaarisuuden mittari on hänen kykynsä täyttää Olympiastadion. En tiedä yrittikö Olavi Virta edes moista hattutemppua, Dannylla ja Dingollahan Cheek jo pyyhki lattioita. Kirkaa, Pepe Willbergiä, Hectoria ja Pave Maijasta ei lasketa, koska he eivät neljään pekkaankaan saaneet koko stadionia täyteen ja The Beatles legenda Paul McCartneynkin konserttiin jäi lippuja myymättä. Sillähän ei tietenkään ollut mitään tekemistä asian kanssa, että McCartneyn konsertin liput olivat 2-3 kertaa kalliimpia ja että silloin vanhemmat jättivät lapset ja lapsenlapset teinityttöjen hoidettaviksi.

Cheek tekee historiaa, sitä ei käy kiistäminen, mutta ennen kuin pystytetään pronssiveistos Lahden torille, yritetään muistaa että ajat ja saavutusten mittasuhteet muuttuvat. Ehkä vuonna 2023 on jo ihan tavallista, että suomalainen artisti tai yhtye täyttää stadionin. Ruotsissa - jossa aina kaikki muutenkin on ja on aina ollut niin paljon paremmin - ruotsalaisartistit ovat tehneet näin jo ammoisina aikoina. Voisiko olla niin, että Cheek on vain ensimmäinen suomalainen jolle ajatus moisesta on tullut mieleen? Vai olenko minäkin vain kateellinen?

lauantai 18. toukokuuta 2013

ESC 2013: Alkupää - kirous vai siunaus?




Esiintymispaikkaanko tuo Suomen Krista Siegfriedsin euroviisumenestys nyt sitten kaatui? Näinhän tämä alati pessimistinen kansamme on jo päättänyt ja syyllinenkin on jo löytynyt tervassa ja höyhenissä kieriteltäväksi: Ruotsalaiset! Toivottavasti Suomi pesee Ruotsin edes jääkiekossa - tai ei sittenkään, koska kiekkotappion jälkeen he eivät kuulemma katkeruuttaan äänestä Suomea euroviisuissa? Ovat ne pirullista kansaa nuo hannuhanhet. Ehdotan vähintään passintarkastusta Suomen ja Ruotsin rajalle!

No ehkä pullat eivät olekaan niin huonosti kohoamassa, kuin pelkistä numeroista sopisi päätellä. Itse olen sitä mieltä, että alati aurinkoiset naapurimme ovat tehneet Suomelle palveluksen, kun kerran arpaonni meidät viisufinaalin alkupuoliskolle laittoi esiintymään. Ruotsalaistuottajathan ovat siis päättäneet lopullisen esiintymisjärjestyksen ja sen millä sijalla yhdestä kolmeentoista Suomi esiintyy. Numero 4 on huomattavasti parempi kuin esimerkiksi numero 13, joka on jo epäonnen lukukin ja Suomen akuankkamaisen arpaonnen myötä suurin mahdollinen esiintymisnumero.

Ehkä joku tuotantoryhmässä kuitenkin tykkää meistä, kun Kristan räväkän show'n ympärille on kasattu tylsiä tai ainakin erilaisia esityksiä. Kisan avaa helvetistä laulava tekotaiteellinen Ranska, perään tulee Liettuan tasapaksu poprokki ja sen jälkeen Moldovan draamaballadi. Suomen show tulee herättämään katsojat juuri ennen kuin heidän sormensa ehtivät vaihtaa kaukosäätimistä kanavan toiseksi. Suomen jälkeen vaivutaan jälleen tylsyyteen Espanjan rallatuksen ja Belgian tärisevän poikaklopin myötä. Vielä senkin jälkeen on luvassa jotain aivan muuta Viron rakkauslaulun muodossa.

Esiintymislistan loppupäässä on sen sijaan suorastaan ennakkosuosikkien ruuhkarysä ja kaikki eivät tule mahtumaan kärkikolmikkoon. Aina on myös puhelinäänestyksen aikakaudella alkupään esiintymispaikoilta kiilattu kärkisijoille, kerran esiintymisnumerolta 4 jopa voittoon asti. No vuonna 2006 ei mahduttu ihan topteniin, mutta silloin Lordi pyyhkikin eurooppalaismuusikoilla pöytää. Hyvä esitys on aina hyvä esitys ja sellaista tv-katsojat äänestävät!

Puhelinäänestys-aikakauden alkupään esiintyjien menestyjiä:

1998 Kroatia es. 1 sij. 5., Israel es. 8 sij. 1
1999 Kroatia es. 4 sij. 4
2000 Viro es. 4 sij. 4
2001 Ruotsi es. 7 sij. 5
2002 Iso-Britannia es. 2 sij. 3, Espanja es. 5 sij. 7
2003 Turkki es. 4 sij. 1
2004 Serbia-Montenegro es. 5 sij. 2
2005 Malta es. 3 sij. 2, Romania es. 4 sij. 3
2006 Poikkeus vahvistaa säännön ja alkupäästä ei menestyjiä
2007 Valko-Venäjä es. 3 sij. 6
2008 Armenia es. 5 sij. 4
2009 Ranska es. 3 sij. 8, Islanti es. 7 sij. 2
2010 Azerbaidzan es. 1 sij. 5
2011 Bosnia-Hertsegovina es. 2 sij. 6, Tanska es. 3 sij. 5
2012 Albania es. 3 sij. 5, Venäjä es. 6 sij. 2

perjantai 17. toukokuuta 2013

ESC 2013: Finaalia kohti!



Eurovision laulukilpailujen 2013 lauantain finaalissa nähdään ja kuullaan siis 26 esitystä: kymmenen molempien semifinaalin parhaimmaksi äänestettyä sekä kuusi suoraa finalistia. Ne tulevat Euroopan yleisradioliiton suurista rahoittajamaista: Isosta-Britanniasta, Espanjasta, Ranskasta, Saksasta ja Italiasta sekä kilpailun isäntämaasta Ruotsista. Esiintymisjärjestyksessä on arvottu vain isäntämaan esiintymispaikka sekä se esiintyykö maa finaalin alku- vai loppupuoliskolla. Tarkan esiintymisjärjestyksen on päättänyt kilpailun tuottaja.


1. Ranska: Amandine Bourgeois – L'enfer et moi

Finaalin avaa yksi suurista eli Ranska, joka nähdään nyt siis ensimmäistä kertaa Malmön lavalla. Ranska ei ole koskaan päästänyt euroviisufania helpolla, eikä tee niin nytkään. Avauspaikka on toisaalta Ranskalle eduksi. Katsoja katsoo vielä kisaa keskittyneesti ja Ranskan kappale vaatiikin herpaantumatonta otetta. Uskon sijoitukseen sijoilla 11-15

2. Liettua: Andrius Pojavis – Something

Liettuan odotinkin menevän finaaliin ja samoin odotan sen myös sijoittuvan finaalin häntäpäähän miltä esiintymispaikalta tahansa – etenkin tältä. Sijat 21-26.

3. Moldova: Aliona Moon – O mie

Moldovaa ei tuottaja suosinut esiintymispaikkoja jakaessaan. Tämän tyyppisen veret seisauttavan show’n pitäisi päästä säväyttämään kilpailun loppupuolella. Sijat 11-15

4. Suomi: Krista Siegfrids – Marry me

Suomi ei näytä olevan naapurimme suosiossa, kun näin aikaisessa vaiheessa joutuu lavalle, toteavat monet. Mutta minusta meillä on hyvät mahdollisuudet jäädä mieleen kisan alkupuolen ainoana räväyttäjänä, sillä vieruskaverimme ovat tyystin erityyppistä Moldovaa lukuun ottamatta melkoista unilääkettä. Kisan loppuun on taasen pakkautunut sellainen määrä vahvoja ehdokkaita, että ne eivät millään kaikki mahdu kärkiviisikkoon! Sijat 1-5

5. Espanja: El Sueño de Morfeo – Contigo hasta el final

Toinen suuri rahoittajamaa Espanja ei tällä kappaleella kyllä maailmoja mullista, mutta kiitos tuotannolle että laitoitte heidät esiintymään Suomen jälkeen. Sijat 21-26

6. Belgia: Roberto Bellarosa – Love kills

Belgialle jäi petrattavaa semifinaalista – ja reilusti! Uskon, että finaalipaikka urkeni heikkotasoisesta ykkössemistäkin rimaa hipoen ja sijoitus ei nappisuorituksellakaan finaalissa kärkeä kolistele. Sijat 21-26

7. Viro: Birgit – Et uus saaks alguse

Viro löi minut semifinaalissa ällikällä. Birgit on kertakaikkisen upea ilmestys ja laulaa kuin enkeli. Jos esitys menee yhtä hyvin finaalissa, voi sijoituskin olla hyvä. Sijat 6-10

8. Valko-Venäjä: Alyona Lanskaya – Solayoh

Valko-Venäjän finaalipaikka hämmästytti alunperinkin, mutta ei siellä ensimmäisessä semifinaalissa paljon vaihtoehtojakaan ollut. Sijat 21-26

9. Malta: Gianluca – Tomorrow

Malta näytti jo semifinaalilavalla väsähtäneeltä ja hapuilevalta. En usko kovaan pistesaaliiseen finaalissa, vaikka Gianluca virnuilisi kuin Hangon keksi. Sijat 21-26

10. Venäjä: Dina Garipova – What if

Venäjä yllätti jossain määrin positiivisesti semifinaalissa, niin korni kuin tämä paketti onkin. Äiti Venäjällä on kuitenkin ystäviä, joten eiköhän pisteitäkin ropise. Sijat 6-10

11. Saksa: Cascada – Glorious

Minä kuuntelen Cascadani mieluummin levyllä tai diskon tanssilattialla. Livebändiksi ei heistä ainakaan tässä mittakaavassa ole ja muutenkaan paketti ei ole kovin uskottava. Ehkä eurodancen ystäviltä tulee ääniä. Sijat 16-20

12. Armenia: Dorians – Lonely planet

Tylsän armenialaisrokin finaalipaikka vähän hämmensi, vaikka onhan Armenia yleensä finaaliin mennyt. Ei kai Black Sabbath fanit katsele euroviisuja? Uskon huonoon menestykseen. Sijat 21-26

13. Alankomaat: Anouk – Birds

Alankomailla on tuhannen taalan paikka ansaita paras sijoituksensa viiteentoista vuoteen! Tylsän rokin ja friikkisirkuksen välissä on tilausta hyvin lauletulle kauniille balladille. Matkakohteena toivon Alankomaiden voittoa! Sijat 1-5

14. Romania: Cezar – It's my life

No niin. Hymyä huuleen. Cezar on täällä taas. Sijat 11-15

15. Iso-Britannia: Bonnie Tyler – Believe in me

No, kappale voisi olla parempi, mutta Bonnie Tylerin mittaamaton karisma kantanee sijoille 6-10

16. Ruotsi: Robin Stjernberg – You

Isäntämaa löytynee jostain sijoilta 11-15

17. Unkari: ByeAlex – Kedvesem

Eiköhän kerta tätä jankutusta riitä vankkumattomillekin faneille. Sijat 16-20

18. Tanska: Emmelie de Forest – Only teardrops

Itse en ole löytänyt Tanskan kokonaisuuden hienouksia, mutta yhteisön painostuksesta veikataan nyt sitten sinne kärkihaminoihin. Toivon että olen väärässä, vaikka tämän kirjoituksen jälkeen en pääsekään toteamaan: "Mä sanoin sen koko ajan! Tanska ei menesty!" Eikä minulla toisaalta mitään Kööpenhaminan kevättä 2014 vastaan olisi. Sijat 1-5

19. Islanti: Eythor Ingi – Ég á líf

Islanti on ihana, mutta jäänee muiden jalkoihin. Laadulla on kuitenkin tekijänsä! Sijat 16-20

20. Azerbaidžan: Farid Mammadov – Hold me

Uskon hyvään sijoitukseen, mutta en voittoon. Kokonaispaketti jäi teennäiseksi, vaikka Farid näyttikin jo ihmismäiseltä otsatukka eteenpäin sojotettuna. Sijoilla 1-5 varmaankin se viides.

21. Kreikka: Koza Mostra & Agathonas Iakovides – Alcohol is free

Rempseä Kreikka erottuu edukseen! Finaalin ainakin Renkutus isolla R:llä. Sijat 6-10

22. Ukraina: Zlata Ognevich – Gravity

Eiköhän Ukrainakin kamppaile paikastaan kärkiviisikossa, vaikka liiasta aitoudesta ei heitä pääsekään tälläkään kertaa syyttämään. Sijat 1-5

23. Italia: Marco Mengoni – L'essenziale

Italialle on lahjoitettu hyvä esiintymispaikka, kuten kolmelle seuraavallekin tuotannon lellipennulle. Siinähän kahinoivat kärkisijoista Suomen porhaltaessa takavasemmalta ohi. Italian biisi ei kuitenkaan ole riittävän hyvä. Sijat 11-15

24. Norja: Margaret Berger – I feed you my love

Kenenkäs naapureita sitä ollaan? Norjalle pedataan voittoa ja olisiko niin, että Tanskan ilmiselvää voittoa jopa toppuutellaan näillä esiintymispaikkasäädöillä? Että tulee sitten sitä ”hyvää tv-viihdettä” myös pisteidenlaskusta, kun laitetaan Tanska tuonne keskemmälle? Norja ei kuitenkaan ollut niin intensiivinen semifinaalissa, joten jos Margareetta ei saa suutaan soukemmalle, uskon hienoiseen ”floppaamiseen”. Sijat 6-10

25. Georgia: Sophie Gelovani & Nodi Tatishvili – Waterfall

Noniin, sillä tavalla sitä on laitettu ruotsalaisten lehtolapsi tänne paraatipaikalle lauleskelemaan. Toivottavasti Eurooppa ei mene lankaan ja sijoittaa balladin sinne minne se kuuluu. Sijat 16-20

26. Irlanti: Ryan Dolan – Only love survives

Irlannistakin tuntuu tykkäävän tuo tuotanto. Mutta kuten jo aiemminkin on tullut todettua, toptenissä on ruuhkaa. Irlannin kappaleen ansiot riittävät tässä seurassa sijoille 16-20.

Yhteenveto:

Sijat 1-5 Alankomaat, Azerbaidzan, Suomi, Tanska, Ukraina
Sijat 6-10 Iso-Britannia, Kreikka, Norja, Venäjä, Viro
Sijat 11-15 Italia, Moldova, Ranska, Romania, Ruotsi
Sijat 16-20 Georgia, Irlanti, Islanti, Saksa, Unkari
Sijat 21-26 Armenia, Belgia, Espanja, Liettua, Malta, Valko-Venäjä

ESC 2013: Toisen semifinaalin jälkipyykki



Miksikään oraakkeliksi ei allekirjoittanutta voi kutsua, kun vain kahdeksan kymmenestä arvauksesta osui toisessa semifinaalissakin oikeaan. Viisi erän kärkisijoille veikkaamaani maata olivat lisäksi sellaisia itsestäänselvyyksiä, joiden finaalipaikan pieni lapsikin olisi osannut päätellä: Suomi, Norja, Azerbaidzan, Georgia ja Kreikka. Maltan kohdalla uskoni alkoi hiipua, kun aloin haukottelemaan jo heidän 3-minuuttisen semifinaaliesityksensä alkupuoliskolla. Musiikkivideon hyväntuulisuutta ei onnistuttu siirtämään lavalle.


Rock-vedoista näyttävämpi oli ehdottomasti Albania, mutta kansa valitsi ikävä kyllä Armenian. Itsehän arvuuttelin molempien yltävän finaaliin. Sveitsin finaalihaaveet murenivat tylsään ylöspanoon, jonka ainoa kiinnostava elementti oli elääkö Emil-papparainen esityksen loppuun saakka. Sääliksi kävi vanhusparkaa, joka ei selvästikään enää edes ymmärtänyt missä oli. Eikä se biisikään loppujen lopuksi niin kovin kummoinen ollut. Virhearvio alun perinkään veikata finaaliin.

Unkarin omituisuuden arvelinkin yltävän finaaliin jo pelkästään silmälasipäisistä pipoja käyttävistä partasuista pitävien naaraiden äänillä. On näet niin ihanan trendikästä olla vähän outo. Sen sijaan kenenkään en arvannut olevan niin outo, että äänestäisi Romaniaa. Mutta huumorin kukkahan se on kaunein kukka ja Romania vastatkoon vuoden vitsiosastosta. Tiedän vain kaksi ihmistä, jotka rakastavat sitä tosissaan ja kukaan muu ei pysty edes puhumaan Romaniasta ilman hymyn karetta suupielissään. Voi sitä naurunremakkaa meidänkin kotikatsomossa Cezarin esityksen aikana.

Itse lähetin eilen normaalista poiketen yhden tekstiviestiäänen (yleensä en äänestä lainkaan) ja se meni San Marinon numeroon. Tein tekoni osoittaakseni kunnioitusta San Marinon valtiolle, taiteilija Monettalle ja säveltäjä Ralph Siegelin elämäntyölle euroviisujen parissa. Älkää ikinä luovuttako! Alusta lähtien oli kuitenkin selvää, ettei tällä paketilla ole asiaa finaaliin. Kappale on juuri sellainen iskelmä, joka on naamioitu taiteeksi ja itseään muita parempina ihmisinä pitävien on helppo asettua sen taakse. ”Olen niin hieno ja taiteellinen ihminen ja San Marino on suosikkini”. San Marino on hömppädiskoa, vaikka alussa ei biitti rullaakaan.

Islannin esitys oli sydäntä särkevän upea ja vaikka viimeiseen asti olin varma, että Eurooppa ei ymmärrä sitä, olen vilpittömän iloinen finaalipaikasta. Siinä napsahti kaikki kohdilleen. Solisti on upean miehekäs ja sympaattinen ilmestys ja laulaa kuin jumala. Balladiosastolta Israelin kalsea paketti ei puolestaan säväyttänyt lainkaan. Lopun revittelyissä komeana pidetty äänikin meni vinkumiseksi: odotettu ja ansaittu putoaminen. Bulgarian ja Latvian esityksistä ei paljon lapsille kerrottavaa jäänytkään.

Makedonian omituisuuden ennakoidun putoamisen jälkeen ovat kaikki entisen Jugoslavian maat Bosnia-Hertsegovina, Kroatia, Serbia, Montenegro ja Slovenia ulkona. Mielenkiintoista nähdä minne suuntaavat näiden yleensä ”toisiaan äänestäneiden maiden” äänet. Toivottavasti eivät kuitenkaan kaikki Romaniaan. Toisaalta taustalle hiipi samalla myös huoli Eurovision laulukilpailujen tulevaisuudesta. San Marinohan uhkasi jo etukäteen jäädä pois kisasta, jos ei finaalipaikkaa tule tänäkään vuonna. Andorra, Portugali, Puola. Tsekki ja Slovakia ovat jo tauolla. Turkkikin kiukuttelee ja jätti jopa toisen semifinaalin näyttämättä, kun Suomen tyttöjen pussailu oli kuulemma liian rankkaa. Ehkä kahden semifinaalin systeemi alkaa pian tulla tiensä päähän? Mielestäni jo kahtena viime vuonna olisi riittänyt 24 finalistia, jolloin semifinaaleista jatkoon olisi voitu päästää vain yhdeksän kilpailijaa kummastakin. No onneksi euroviisut ei ole kaavoihin kangistunut formaatti, vaan uudistuu jatkuvasti ajan hengen mukaisesti.